Jo ennen Agroforestry i Nyland-hankkeeseen mukaan tulemista olin tehnyt useita ulkomaanmatkoja lähimaihin tutustuessani puuvartisiin hyötykasveihin. Niihin puolestaan intohimoni on puutarhuriurani aikana kasvanut vuosi vuodelta. Ensimmäinen matkani oli komeasti Valko-Venäjälle erääseen kasvintutkimuslaitokseen vuonna 2018. Päätavoitteena retkikunnallamme oli päästä tri. Roamund Loikon pähkinänjalostusohjelman alkulähteille, hänellä oli jo aikamoinen maine saksanpähkinäharrastajien joukossa, sillä Ruotsiin vuonna 2003 saapuneet sata kappaletta saksanpähkinäntaimia olivat hänen lähettämiään, ja näistä tiedetään muutaman nyt jo täyskokoisen yksilön olevan erittäin talvenkestäviä ja satoisia.

Tri. Loiko itse oli jo kuollut 2004, mutta hänen oppilaansa tapasi meidät, ja avusti meitä monella tavalla, ennen kaikkea kertomalla tärkeää tietoa parhaista tavoista viljellä saksanpähkinöitä.

Pikahyppy vuoteen 2025, jolloin päädyimme miltei samalla retkikunnalla lähtemään Ruotsiin etsimään mihin nämä sata puuta oikein päätyivätkään, ja löytyisikö sieltä vielä laajasti tuntemattomia – mutta erittäin hyviä – yksilöitä. Asia oli ajankohtainen, sillä Ruotsissa oli juuri julkaistu opinnäytetyö, jossa oli selvitetty juurta jaksaen mihin taimet olivat menneet. Se paljasti, että noin 60 kpl tiedettiin kenelle ja mihin ne olivat päätyneet, mutta loput olivat jääneet historian hämärään. Meitä kiinnosti tietenkin kaikkein pohjoisimmat ja kestävät yksilöt, joten jätimme Skåneen päätyneet huomioimatta.

Tavoitteena laajemmalti oli saattaa parhaimpia geenejä suuren yleisön saataville niin Ruotsissa kuin myös Suomessa, ja kotimaassammehan nyt onkin melkoinen pähkinäbuumi menossa, laadukasta taimimateriaalia on saatavilla ja Suomen Pähkinäseura Ry ajaa pähkinöiden asiaa. Euroopanpähkinäpensas on kotimainen kasvimme, siis hasselpähkinä, joten näkisin pähkinöiden istuvan mukavasti kotipihoihin, ja kiinnostavasti ammattimaiseen maatalouteenkin, jossa peltometsäviljely näyttelee osaa tulevaisuudessa.

Syyskuun lopulla lähdimme siis Ruotsiin. Noin viikko hujahti reissussa, ja täytyy sanoa, että kelit suosivat miltei täydellisesti meitä aurinkoisin, lähes kesäisin, ilmoin. Matkasimme aluksi Uppsalaan, josta nappasimme kyytiin Philipp Weissin miehen, joka oli mukana Valko-Venäjän matkallamme ja jolta on ilmestynyt Ruotsissa erittäin menestyneet kirjat metsäpuutarhoista ja pähkinöistä. Philippillä on taimisto hieman sisämaassa, ja ensimmäisen päivän tutustuimme hänen kotikontuihinsa ja tietenkin verestimme muistoja. Oli mielenkiintoista kuulla miten hän on metsäpuutarhaansa laajentanut ja minkälaisia haasteita matkalla on tullutkaan. Isona ongelmana heillä on olleet vesimyyrät, ja tämä ongelma on kirjoittajalla itselläänkin varsin akuuttina ollut – ne kun rakastavat yleensä erikoisien ja eksoottisempien puiden juuriston syömistä, tai ainakin siltä tuntuu. Philipp on havainnut, että jos metsäpuutarhaa alkaa perustamaan heinikkoiselle niitylle, on myyrät otettava todella vakavasti huomioon. Hän onkin alkanut istuttamaan jokaisen puun ”katiskan” sisään. Katiska tässä tapauksessa on tiheäsilmäisestä myyräverkosta rakennettu lieriö tai laatikko, joka on auki yläosastaan ja joka on halkaisijaltaan noin 30 cm. Korkeuttakin pitää olla vähintään se 30 cm, mielellään enemmän, sillä ajatuksena on upottaa tämä maan sisään niin että taimi istutetaan sen sisään, ja reunojen tulee nousta maan yläpuolellekin ainakin 15 cm. Näin myyrä ei pääse maan alla käsiksi mistään suunnasta juuristoon ennen kuin ne ovat niin pitkät, että kasvavat katiskan rei’istä läpi. Ajatuksena onkin, että puu kerkeää rakentamaan katiskan sisälle turvassa olevia juuria, vaikka ulkopuolella olevia syötäisikin, ja ennen pitkää selviämään taimivaiheen haasteista. Huomioitavaa toki on, että tällä tavalla, jos istutettaisi peltometsäviljelyaloja, oltaisi aikamoisen lisäkustannuksen ja -työn edessä, sillä verkko ei ole ilmaista ja aikaa kuluu niitä katiskoja kasatessa.

Philipp Weissin metsäpuutarha. Kuva: Janne Lassila

Philipp onkin alkanut suosimaan toista metodia, jossa aletaan rakentaa metsäpuutarhaa metsästä käsin harventamalla. Vesimyyrä ei metsässä viihdy, joten tehdään metsään aukkopaikkoja, jonne hetimiten istutetaan halutut puut ja pensaat. Toki nämäkin pitää suojata runkoa syöviltä jyrsijöiltä.

Philipp ja kastanja metsäpuutarhassa. Kuva: Janne Lassila

Lähdimme yhdessä kohti pohjoista, rantareittiä pitkin. Sundsvall jäi taakse, vaikka tiesimme että paluumatkalla pysähdymme kyllä siellä. Matkasimme aina Örnsköldsvikiin asti, jossa tapasimme Andreasin, miehen, joka oli opinnäytetyön tehnyt Loiko-pähkinöistä. Hän vei meidät näkemään useita yksilöitä, joista osa oli aivan kaupungin keskustassa, osa kauempana. Kylmimmällä paikalla näkemämme yksilö oli sisämaassa n. 8 km rannasta, yksityispihalla. Puu oli muotopuhdas saksanpähkinä, joka sattumalta juuri tänä syksynä teki ensimmäiset pähkinänsä. Tarkemmin katsottuna paljastui, että latvustossa oli paljon kuivuneita/paleltuneita oksia, joka viittaisi siihen, että puu on kyllä ollut kykenevät tekemään pähkinöitä jo paljon aiemmin, mutta kukka-aiheet ovat järjestään joka vuosi paleltuneet. Ilmeisesti talvi 24–25 oli sen verran leudompi, että nyt oksat olivat selvinneet pakkasista. Tämä kertoo, että olimme löytäneet mahdollisesti pohjoisimman pähkinöitä tekevän saksanpähkinän pohjoismaissa, ehkä jopa maailmassa, mutta joka ei noilla Vaasan korkeuksilla kykene tekemään joka vuosi pähkinöitä.

Pohjoisin saksanpähkinä Örnsköldsvikissä. Kuva: Janne Lassila

Kiinnostavampi yksilö löytyi Kramforsin kunnasta, noin 75 km etelämpää linnuntietä, jonne oli istutettu aikanaan 10 kappaletta puita itään päin viettävälle rinteelle. Puista oli seitsemän elossa, ja niitä ei ollut hoidettu käytännössä lainkaan ennen kuin Andreas pääsi niitä viime vuonna karsimaan. Miltei jokaisessa puussa oli hieman pähkinöitä, suurin osa ei ollut putoamiskypsiä, mutta avatessamme niitä olivat kyllä varsin täyttyneitä. Yksi puu kuitenkin erottui muista todella vahvasti: sen latvusto oli sakeanaan pähkinöitä, ja osa oli pudonnut jo maahan. Saksanpähkinä tyypillisesti tekee pähkinät oksien päähän, mutta tällä yksilöllä oli myös oksan sivuhaaroissa satoa, eli se on ”lateraalisatoisa”. Tämä oli melkoinen kombo, joten tästä keräsimme monta pussillista kylvettävää. Välitimme myös Andreasille toiveen, että jos tästä puusta saisi jalo-oksia talvella, niin voisimme yrittää kasvullisesti lisätä puuta. On melkoista, että Seinäjoen korkeudella näkyy huonosti hoidettu saksanpähkinä täynnä satoa, tämä pitää saada talteen!

Kramforsin saksanpähkinät. Kuva: Janne Lassila

Kramforsin saksanpähkinät. Kuva: Janne Lassila

Matkamme vei etelään takaisin Sundsvalliin, jossa yövyimme sekä etsimme (ja löysimme) jälleen yhden Loiko-saksanpähkinän, joka tosin oli joen rantatörmällä niin suuressa isompien puiden ahdistuksessa, että oli vaikea arvioida puun tai pähkinän laadukkuutta tästä. Se ei estänyt Philippiä kiipeämästä puuhun ja ravistelemasta muutamia pähkinöitä alas. Keli oli upea kävelyretkille kaupunkia ympäröiville kukkuloille, ja illalla ravintolassa vietetyn ajan jälkeen yöpuulle, ja kohti seuraavaa seikkailua, josta kerron toisessa osassa tarinakertomusta.

Sundsvall. Kuva: Janne Lassila

Texten har granskats och godkänts av Novias redaktionsråd 29.1.2026.